torstai 12. joulukuuta 2013
Tehtävä 7, tiivis dialogi
- Haluukko lähtee jo kotia? Ei tääl maalla tapahu enää näi myöhään mittään.
- No ehkä kohta, ku ei toi kokkokaan enää lämmitä. Olis pitäny ottaa joku takki mukaan.. Toivottavasti ei ala satamaan. Mennäänkö tanssimaan vielä yks tanssi?
- Voin kyl heittää sut autolla. Palellut muuten tossa sun kesämekossa.
- No, jos se ei kauheesti pidennä sun matkaa.. Okei. Tuu mennään, tää on varmaan illan viiminen valssi!
Tehtävä 4. Runo
Heidi
on aika ihana
Mutta tämä matka
on liian mutkikas
Heidi,
älä ole mutkikas
vaan valmis
Hakemaan minut
kahden aseman jälkeen
on aika ihana
Mutta tämä matka
on liian mutkikas
Heidi,
älä ole mutkikas
vaan valmis
Hakemaan minut
kahden aseman jälkeen
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Tehtävä 5, erilaiset repliikit
”Emmä oikeen tiä, ensin tuli toinen ja sit tuli se toinen auto ja PÄM! Ja sit ne ei enää liikkunu. Käviks niil jotai? Emmä tiä. Mut toi auto kulki aika tosi lujaa, sillai WROOOM ja sit toi pikkuauto tuli sillai vähemmä wroom ja sit ne törmäs, emmä tiä. Saanks mä mennä jo, mul on vessahätä.”
”Joo, ei mul mihikää kiire oo, kyl mää voi sul kerttoo mite tää koko homma tapahtus. Ol ny hei hiljaa siel ku mää kerro. Haluuks sää et mää kerron hä? Hä? No ni kuuntel si. Ensteks, onks sul heittää yht? No ei si. Toiseks, kaike tän syy on toi mopediauto. Se tuli tost kolmio takaa tai kai se meinas jarruttaa mut ei se sit ehtiny ennen ku oliki jo kii tosa mersun kyljes. Mitä tol mersul ny käy, saisinks mää se? Mää meinaa osaan korjat kaikemoisii autoi, olin joskus töissäki iha oikkees korjaamosa. Kyl mää siit hyvän kesäauton kato saisin ittelleni jos te se mul antaisitte. Mitä ny katto vähä o auki, mut sen takii se oiski hyvä just kesäl.”
”Voi herra isä miten tuossa nyt noin kävi! Onhan täällä hieman liukasta, itsellänikin on tällaiset nastapohjalliset kengissä, oikeen hyvät on nämä pohjalliset, suutarilta niitä saa eikä ole kovin tyyriitkään. Kyllä niitä varmaan saa isoihin miesten kenkiinkin, olettekos te konstaapeli kaatunut jo näillä talvikeleillä? Jaa että mitä tuossa kolarissa oikein tapahtui? Siihen olen hirvittävän huono mitään sanomaan kun ei minulla ole ajokorttiakaan ollut sitten kymmeneen vuoteen.”
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Tehtävä 3: Elämäntilanteen pohdintaa
Kolme tuntia ja seit-se-män-tois-ta pit-kää minuuttia vielä. Tekisi mieli vaan valua penkin raosta lattialle ja siitä ehkä vielä raiteille. Mutta sillon en sit näkis Heidiä, ja Heidi pitää nähdä. Ehkä se tulis hakemaan mut sieltä raiteilta, jos sattuisin valumaan tässä maailman tylsimmässä paikassa penkistä raiteille? No en menis kokeilemaan, ehkei sillä olis siihen aikaa.
Mulla olis kyllä, jos Heidi pitäis hakea jostain. Vaikka Alabamasta tai Ylivieskasta. En vaan tiedä millä sen hakisin, mut se on sit varmaan sen ajan murhe. Tän ajan murheet on 1. - ei, ei sellasia oo. Tai no, ehkä ainut murhe vois olla et Heidi on ihan liian ihana ja mä ihan liian kaukana siitä vielä.
Miks vessaan menemistä pitää aina vaan pitkittää? Ajatteleekohan noi muutkin vessassa käymisen hankalana asiana? Että ei voi mennä, jos ollaan asemalla tai tulossa asemalle tai just lähdetty asemalta. Eikä jaksa mennä jonottamaan siihen, ni pitää koko ajan vilkuilla taakse, miltä wc:n merkkivalo näyttää. Ja sitten tulee niska kipeeks. Siinä yks murhe tähän päivään.
Pieksämäki. Jos Heidi asuis Pieksämäellä, olisin jo perillä. Tai jos oisin tosi rikas, ni oisin luultavasti sillonkin jo perillä koska en a) olis enää koulussa tääl perämetsässä b) vois mulla olla junaa nopeampi autoki. Tai Heidi vois jättäytyä pois töistä ja alkaa kotivaimoks. Ensin pitäis vaan mennä sen kans naimisiin, mut kai se nyt rikkaan miehen kans naimisiin menis tosta vaan. Mä ainakin menisin.
Mulla olis kyllä, jos Heidi pitäis hakea jostain. Vaikka Alabamasta tai Ylivieskasta. En vaan tiedä millä sen hakisin, mut se on sit varmaan sen ajan murhe. Tän ajan murheet on 1. - ei, ei sellasia oo. Tai no, ehkä ainut murhe vois olla et Heidi on ihan liian ihana ja mä ihan liian kaukana siitä vielä.
Miks vessaan menemistä pitää aina vaan pitkittää? Ajatteleekohan noi muutkin vessassa käymisen hankalana asiana? Että ei voi mennä, jos ollaan asemalla tai tulossa asemalle tai just lähdetty asemalta. Eikä jaksa mennä jonottamaan siihen, ni pitää koko ajan vilkuilla taakse, miltä wc:n merkkivalo näyttää. Ja sitten tulee niska kipeeks. Siinä yks murhe tähän päivään.
Pieksämäki. Jos Heidi asuis Pieksämäellä, olisin jo perillä. Tai jos oisin tosi rikas, ni oisin luultavasti sillonkin jo perillä koska en a) olis enää koulussa tääl perämetsässä b) vois mulla olla junaa nopeampi autoki. Tai Heidi vois jättäytyä pois töistä ja alkaa kotivaimoks. Ensin pitäis vaan mennä sen kans naimisiin, mut kai se nyt rikkaan miehen kans naimisiin menis tosta vaan. Mä ainakin menisin.
torstai 2. helmikuuta 2012
Tehtävä 2, annetut sanat (viikko 5)
Kaipaan sinua niin, niin paljon, että päätän vetää päälleni kirkkaimman neuleeni. Hiukseni rätisee, kun sujahdan paksuun, oranssiin, keinokuituiseen neuleeseeni. Kuulen mielessäni, miten sanoisit minut nähtyäsi, että näytän aivan mandariiniltä. Jonka jälkeen heittäisin sinua haisevalla tiskirätillä.
Katsahdan itseäni peilistä matkalla keittiöön. Mitä oikein ajattelin, pohdin ja saan hiukseni rätisemään uudestaan vetäessäni neuleen pois päältäni. Viskaan neuleen nurkkaan maaliämpreiden päälle. Maalarin piti tulla maalaamaan keittiön seinät päärynän vihreällä, muttei häntä ole näkynyt sitten maaliskuun. Maaliskuu, miten kauan siitä on jo? Kaksi, kolme, neljä kuukautta? En tiedä, en tosiaan tiedä.
Avaan radion ja päätän, ettei seinien maalaaminen nyt niin vaikeaa voi olla. Miksi edes palkkasimme maalarin? Revin maalipurkin sulkijat ruuvimeisselillä auki ja ryhdyn sekoittamaan maalia tikulla hitain pyörtein. Maalin väri muuttuu pikkuhiljaa vaaleasta tumman vihreäksi. Vertailimme eri vihreitä iltaisin vuoteessamme. Itse pidin pistaasin vihreästä, etkä voinut käsittää mitä eroa on pistaasin ja pastellin vihreällä. Samaa vihreäähän ne ovat, sanoit. Kunnes näit maaliliuskan, jossa luki Pärön. Meidän keittiömme, sanoit ja sammutit oman yölamppusi.
Havahdun, kun radio alkaa rätisemään kesken Erinin radiohitin. Ulkona on ehtinyt hämärtyä, en tiedä miten kauan olen istunut lattialla maalia sekoitellen. Nousen ylös, väännän maalipurkin kannen takaisin paikoilleen. Katson keittiön ikkunasta hämärtyvää Kehrääjänkujaa. Kellon on oltava paljon, sillä katu huokuu rauhallista tyhjyyttään. Kaukana kerrostalojen takana uinuu Hämeen linna, turvallisesti omalla paikallaan veden vieressä.
Ihan sama, vaikka joku Lauri Tähkä vinoine naamoineen olisi hukkunut Kokemäenjokeen ja kuollut. Kysyn vaan, että miksi sen piti olla juuri sinä maailman kuudesta miljardista ihmisolennosta? Sinä, joka katsoit kanssani The Voice of Finlandia, vaikka vihasit laulurealityä sydämesi pohjasta ja muistit paasata siitä koko puolitoista tuntia, aina, joka viikko. Sinä, joka muistutit aamuisin etanoista pyörätiellä. Sinä, jota ilman ei ole väliä onko keittiön seinät sinapin ruskeat vai päärynän vihreät. Sinä, joka rakastit minua vaikka minulla olisi hölmö oranssi neule päälläni.
Katsahdan itseäni peilistä matkalla keittiöön. Mitä oikein ajattelin, pohdin ja saan hiukseni rätisemään uudestaan vetäessäni neuleen pois päältäni. Viskaan neuleen nurkkaan maaliämpreiden päälle. Maalarin piti tulla maalaamaan keittiön seinät päärynän vihreällä, muttei häntä ole näkynyt sitten maaliskuun. Maaliskuu, miten kauan siitä on jo? Kaksi, kolme, neljä kuukautta? En tiedä, en tosiaan tiedä.
Avaan radion ja päätän, ettei seinien maalaaminen nyt niin vaikeaa voi olla. Miksi edes palkkasimme maalarin? Revin maalipurkin sulkijat ruuvimeisselillä auki ja ryhdyn sekoittamaan maalia tikulla hitain pyörtein. Maalin väri muuttuu pikkuhiljaa vaaleasta tumman vihreäksi. Vertailimme eri vihreitä iltaisin vuoteessamme. Itse pidin pistaasin vihreästä, etkä voinut käsittää mitä eroa on pistaasin ja pastellin vihreällä. Samaa vihreäähän ne ovat, sanoit. Kunnes näit maaliliuskan, jossa luki Pärön. Meidän keittiömme, sanoit ja sammutit oman yölamppusi.
Havahdun, kun radio alkaa rätisemään kesken Erinin radiohitin. Ulkona on ehtinyt hämärtyä, en tiedä miten kauan olen istunut lattialla maalia sekoitellen. Nousen ylös, väännän maalipurkin kannen takaisin paikoilleen. Katson keittiön ikkunasta hämärtyvää Kehrääjänkujaa. Kellon on oltava paljon, sillä katu huokuu rauhallista tyhjyyttään. Kaukana kerrostalojen takana uinuu Hämeen linna, turvallisesti omalla paikallaan veden vieressä.
Ihan sama, vaikka joku Lauri Tähkä vinoine naamoineen olisi hukkunut Kokemäenjokeen ja kuollut. Kysyn vaan, että miksi sen piti olla juuri sinä maailman kuudesta miljardista ihmisolennosta? Sinä, joka katsoit kanssani The Voice of Finlandia, vaikka vihasit laulurealityä sydämesi pohjasta ja muistit paasata siitä koko puolitoista tuntia, aina, joka viikko. Sinä, joka muistutit aamuisin etanoista pyörätiellä. Sinä, jota ilman ei ole väliä onko keittiön seinät sinapin ruskeat vai päärynän vihreät. Sinä, joka rakastit minua vaikka minulla olisi hölmö oranssi neule päälläni.
torstai 19. tammikuuta 2012
Tehtävä 1, vk 3-4
Ensimmäinen muistikuvani kirjoittamisesta on ensimmäisen koulupäiväni jälkeen vuonna 1995. Istun pyöreän pöydän äärellä ja piirrän perhoselle a-kirjaimen muotoisia siipiä. Aaaaa, osaa vieläkin kirjoittaa sen ja hyvin osaankin.
Toinen kirjoittamismuistoni on ajalta, kun osaan kaikki kirjaimet ja muodostaa sanoja niistä. Koitan jo silloin huonolla menestyksellä olla vitsikäs kirjoittaja, ja kirjoitan kouluaineeseen "muta" mutta-sanan tilalle, jotta opettaja nauraisi tyhmälle "mokalleni". No eipä nauranut. Käski mennä kirjoittamaan aineen uusiksi.
Kolmas. Muutimme perheeni kanssa Turkuun Koukkukankareenkujalle ollessani 10-vuotias. Tiedä sitten inspiroiko uuden kotiosoitteen nimi tähänkin alaan, mutta aloin kirjoittamaaan, kuvittamaan ja vielä taittamaankin perhelehteä "Koukkukankareen sanomat". Otin tilauksiakin vastaan: irtonumero 5e, koko vuoden lehdet 4kpl 25e. Tein lopulta 3 numeroa, en muista paljonki tienasin. Ainakin tilinpitäjä setäni sanoi hinnoitteluni olevan hieman pielessä, mutta maksoi silti. Ja muistuttaa edelleen saaneensa vain kolme numeroa neljän sijaan. Sori.
Neljäs muisto pyörii yläasteella, jossa oli maailman paras äidinkielenopettaja. Kerran se alkoi itkemään, kun se muisti, että sen koira oli kuollut joskus. Tosin, tästäkin oli hyötyä: vetosin sen koirarakkauteen kun oma koira oli kipeä, ja jouduin lähtemään kotiin aikasemmin.
Yläasteella kirjoitimme pal-jon, koko ajan, mitä vaan. Olin sielläkin ehkä luovan kirjoittamisen kurssilla, tai miksiniitäikinäkutsuttiinkaan yläasteella. Kirjoitin hienon runon verhoista. Lupaan julkaista sen täällä, jos löydän sen vielä jostain.
Viides. Hain työharjoitteluun Lasten rockfestivaali Seikkisrockiin ja pääsin kosketuksiin ensimmäisen kerran tiedottamisen kanssa. Kamppailin tiedotteiden kanssa, kivointa oli niiden lähettäminen kaikkiin lehtiin ja jännittää kirjaston lehtisalissa onko omaa tiedoitetta julkaistu Salon Sanomissa. Luulen, että pidän tiedottajan työstä, mutta siltikin, tämän hetkisessä tiedottajan työssä, kierin lattialla ihan vaan siksi, ettei tarvisi alkaa kirjoittamaan tiedotteita. Lattialla kieriminen, paljon hauskempaa.
Toinen kirjoittamismuistoni on ajalta, kun osaan kaikki kirjaimet ja muodostaa sanoja niistä. Koitan jo silloin huonolla menestyksellä olla vitsikäs kirjoittaja, ja kirjoitan kouluaineeseen "muta" mutta-sanan tilalle, jotta opettaja nauraisi tyhmälle "mokalleni". No eipä nauranut. Käski mennä kirjoittamaan aineen uusiksi.
Kolmas. Muutimme perheeni kanssa Turkuun Koukkukankareenkujalle ollessani 10-vuotias. Tiedä sitten inspiroiko uuden kotiosoitteen nimi tähänkin alaan, mutta aloin kirjoittamaaan, kuvittamaan ja vielä taittamaankin perhelehteä "Koukkukankareen sanomat". Otin tilauksiakin vastaan: irtonumero 5e, koko vuoden lehdet 4kpl 25e. Tein lopulta 3 numeroa, en muista paljonki tienasin. Ainakin tilinpitäjä setäni sanoi hinnoitteluni olevan hieman pielessä, mutta maksoi silti. Ja muistuttaa edelleen saaneensa vain kolme numeroa neljän sijaan. Sori.
Neljäs muisto pyörii yläasteella, jossa oli maailman paras äidinkielenopettaja. Kerran se alkoi itkemään, kun se muisti, että sen koira oli kuollut joskus. Tosin, tästäkin oli hyötyä: vetosin sen koirarakkauteen kun oma koira oli kipeä, ja jouduin lähtemään kotiin aikasemmin.
Yläasteella kirjoitimme pal-jon, koko ajan, mitä vaan. Olin sielläkin ehkä luovan kirjoittamisen kurssilla, tai miksiniitäikinäkutsuttiinkaan yläasteella. Kirjoitin hienon runon verhoista. Lupaan julkaista sen täällä, jos löydän sen vielä jostain.
Viides. Hain työharjoitteluun Lasten rockfestivaali Seikkisrockiin ja pääsin kosketuksiin ensimmäisen kerran tiedottamisen kanssa. Kamppailin tiedotteiden kanssa, kivointa oli niiden lähettäminen kaikkiin lehtiin ja jännittää kirjaston lehtisalissa onko omaa tiedoitetta julkaistu Salon Sanomissa. Luulen, että pidän tiedottajan työstä, mutta siltikin, tämän hetkisessä tiedottajan työssä, kierin lattialla ihan vaan siksi, ettei tarvisi alkaa kirjoittamaan tiedotteita. Lattialla kieriminen, paljon hauskempaa.
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)